KASVAVAT globaalit, taloudelliset ja ilmastoon liittyvät ongelmat ovat kärjistäneet Euroopan unionissa valtataistelua, jossa jäsenmaat joutuvat ahtaalle oman saamattomuutensa tähden. Valtataistelulla on pitkät perinteet. Samalla se varjostaa EU:n tulevaisuutta.
Unionin laajentuessa viime vuosikymmeninä vanhat jäsenmaat toivat esille huolensa yhteisön mahdollisesti muuttuvasta dynamiikasta. Kokouksissa esiin nousi vaatimuksia toissijaisuus- eli läheisyysperiaatteen ja suhteellisuusperiaatteen voimistamisesta. Tässä pohdinnassa keskusteltiin vakavasti ”ryömivästä toimivallasta”. Tämä competence creep -nimellä kutsuttu ilmiö oli kaikille tuttu. Päätös- ja toimivalta siirtyi pienin askelin pois jäsenvaltioiden vaikutuspiiristä.
Huippukokousten johtopäätöksiin sisällytettiin toimeksianto, joka EU:n tulevaisuutta pohtineen konventin piti vuosina 2002–2003 muuttaa toimivaksi Euroopan perustuslaiksi tai perustuslakiehdotuksen kaaduttua uudeksi perussopimukseksi. Konventin kädenväännön jälkeen läheisyysperiaatteesta ei jäänyt paljoakaan paperille. Siihen vaikutti komission huoli sekä järjestelmän toimivuudesta että omasta vaikutusvallastaan. Lopullisen sinetin löi konventin puhemiehistön liittovaltiomielinen eli federalistinen enemmistö. Läheisyysperiaatteesta tuli huolestuttavan tyhjä kirjain.
EUROOPAN UNIONIN historiassa on viime vuosikymmeniltä lukuisia esimerkkejä komission tavasta kahmia valtaa. Vuonna 2009 voimaan tulleen Lissabonin sopimuksen jälkeen EU-parlamentti ei ole ollut kovinkaan paljon parempi. Politiikan toimijoille tuntuu olevan itsestään selvää, että mitä enemmän pääsee päättämään jäsenmaiden parlamenttien vallan kustannuksella, sitä paremmaksi Eurooppa ja maailma muuttuvat.
Toimivallan ryömintä pois jäsenmaiden vaikutuspiiristä on siis jatkunut ja viime aikoina voimistunut. Tähän ovat ennen kaikkea vaikuttaneet taloudelliset, terveydelliset ja ideologiset kysymykset.
Pandemiaan liittyneet taloudelliset ja terveydelliset kehitystarpeet ovat pääasiallisesti pysyneet perussopimusten raameissa, joskin ne ovat samalla herättäneet toiveita uusista tulonsiirroista. Tämä lisää paineita siihen, että jäsenmaiden toimivalta jaetaan federaation valtaelinten kesken.
ERIKOINEN toimivallan ryömintä jäsenvaltioiden ulottumattomiin on syntynyt päätöksissä, joissa luonnon monimuotoisuuden pelastamiseksi on yritetty luoda yleiseurooppalaisia sääntöjä. Tällaiset säännöt voivat näyttää tarkoituksenmukaisilta, mutta luonnon monimuotoisuus on monisärmäinen ilmiö. Ei siis voida luoda sellaista eurooppalaista yleislainsäädäntöä, jonka pakkopaitaan jäsenvaltioita olisi järkevää sitoa.
Tästä mahdottomuudesta tulisi seurata, että toimivalta on jaettu. EU päättää yleisistä linjoista ja tavoitteista, mutta jäsenmaat päättävät suhteellisuusperiaatteen mukaan kullekin maalle sopivasta ja tehokkaasta toteutuksesta. Tämä ei kuitenkaan näytä kelpaavan komission ja parlamentin luontoaktivisteille. Heille on ideologisista syistä tärkeämpää luoda populistisia illuusioita vihreästä tulevaisuudesta kuin valvoa toimenpiteiden sopimuksenmukaista laillisuutta.
SUUNTAUS on vaarallinen. Samaan aikaan EU:n piirissä vaikuttaa nimittäin toinenkin pyrkimys. Unionin eteläiset ja itäiset maat pyrkivät johdonmukaisesti siirtämään taloudellista vastuuta unionin budjettiin. Siten syntyy yllättävän helposti budjetin paisuttajien – federalistien ja aktivistien – epäpyhä allianssi. Parlamentissa nähdään jo orastava poliittinen voimakenttä, jossa komission ympäristödirektoraatit liittoutuvat tämän allianssin kanssa enemmistöksi, jonka pyrkimysten jarruttamiseksi neuvoston voimavarat saattavat ehtyä.
Tähän kehitykseen meillä ei ole varaa. Muuttuvassa maailmassa EU saattaa kohta olla demokratian viimeinen linnake. Me tarvitsemme – ehkä enemmän kuin koskaan aikaisemmin – toimivan, tasapainoisen ja tehokkaan Euroopan unionin. Siitä me olemme vastuussa niin Euroopan parlamentissa, Suomen eduskunnassa kuin maamme hallituksessakin.
