Seitsemäntenä päivänä lokakuuta 1989 Mihail Gorbatšov piti juhlapuheen Itä-Berliinissä. Puheesta on jäänyt mieleen – ja historiaan – lause ”elämä rankaisee sitä joka myöhästyy.” Lause oli tarkoitettu hienovaraiseksi kehotukseksi DDR:n johdolle tehdä jotain ennen kuin on liian myöhäistä. Mutta varoituksen esittäjä oli jo itse myöhässä ja kaksi vuotta puheen jälkeen elämä oli rangaissut sekä NKP:ta että Neuvostoliittoa.

Lause on kuitenkin muuttunut sananparreksi ja osoittaa päivittäin, ilkeästi, miten armoton elämä on myöhästelijöille.

Viimeisin esimerkki siitä on NOKIA.

En aio tässä syyllistää Stephen Elopia. Hän astui johtoon kun kosketusnäyttöjen kehityksessä oltiin jo myöhässä. Hänen puheensa palavasta porauslautasta oli ehkä onneton. Jotkut yrittivät pelastautua siitä JOLLALLA ja toivotan heille menestystä. En aio myöskään liikaa syyllistää Jorma Ollilaa tai Olli-Pekka Kallasvuota. (Kallasvuolta haluaisin kuitenkin kysyä josko Saksasta tuotu kesämökin katon maksaruohoturve kestää saariston kovia olosuhteita.)

Ilkeät huhut kertovat, että Nokialla oli kosketusnäyttöteknologia valmiina, mutta se oletti että kehitys kehittyy maltillisesti ja että yhtiöllä on aikaa. Näin ei kuitenkaan ollut eikä ole nykyajan teknologiassa.

Nokian suurin karhunpalvelus suomalaiselle yhteiskunnalle ei siis ole kännykkämaailman johtoaseman menettäminen muutamassa vuodessa. Samoin on käynyt muillekin – esimerkkeinä BlackBerry ja Palm. BlackBerry nousi aivan huikeaan maineeseen Barack Obaman ensimmäisen presidenttikamppailun aikana. Toisessa se jo hyytyi, ja tunnuslause ”Yes, we can!” kuulosti jo vanhentuneelta.

Nokian synnyttämä suomalainen ongelma oli, että kaunis tarina ruman ankanpojan muuttumisesta kauniiksi joutseneksi (Sibeliuksen viides soi taustalla) synnytti uskon nokiaismin pelastavasta voimasta. Yhtäkkiä nokialaiset oli antamassa hyviä – ja vähän kalliitakin – ohjeita joka puolelle suomalaista yhteiskuntaa. Pyörä oli keksitty uudestaan mutta rengas ei kelvannut.

Nokialaisuuden tarttuva tauti synnytti vaarallisen uskon yhden jalan digitaalisesta tasapainosta ja palvelutalouden ensisijaisuudesta. Se oli kuitenkin harha. Kauppalehden viimeviikkoisessa numerossa lehden päätoimittaja toteaa, että yleensä teollisuuden luoma lisäarvo on paljon suurempi kuin palvelutalouden. Olen hänen kanssaan ihan samaa mieltä ja siksi olen itsepäisesti viime aikoina toistamalla toistanut, että tarvitsemme teollisuuspolitiikkaa.

Tehtävä ei ole ihan helppo. Sekä EU:n markkinakomissaari että WTO – jonka johdossa vielä vähän aikaa istuu ranskalainen sosialisti Pascal Lamy – valvovat mustasukkaisesti ettei Suomi ja Eurooppa vahingossakaan tekisi mitään sellaista mikä haiskahtaisi eurooppalaisen teollisuuden kilpailukentän tasapainottamiselta. Kaikki muuta saavat kyllä sitä tehdä, mutta Eurooppa ei.

Mutta, totisesti, totisesti sanon teille, ennen kuin WTO:n kukko on kolme kertaa laulanut, meidän tulee luoda tasaisemmat kilpailuedellytykset. Muussa tapauksessa ainoa tie eteenpäin merkitsee sisäistä devalvaatiota.

Älkää siis myöhästykö.  Tai teille käy kuin Gorballe ja Nokialle.

Teksti julkaistiin kolumnina KaupunkiSanomissa 13.9.2013