Nyt olemme kuitenkin toisenlaisessa kriisissä.
EU:sta on kehittynyt jostain syystä ennen kaikkea rahanjakojärjestelmä. Mistä tämä johtuu, on varmasti seuraavan palstan (tai perusteellisen tutkimuksen) aihe. Keskustelu ilmiön ympärillä kiertää hyvässä ja pahassa. Joku saa aina liian paljon rahaa ja joku toinen maksaa liikaa. Tämä lyhytnäköinen ahneus hiertää uskottavuutta.
Tällä hetkellä meillä on kuitenkin nenän edessä todellinen kriisi, jonka keskiössä on yksinkertainen kysymys: onko järjestelmä vain rahanjakoa varten?
Jos vastaamme kysymykseen myöntävästi, olemme samalla maailman tappiin asti kiinni juupas-eipäs- keskustelussa siitä miten paljon rahaa kukin jäsenmaa saa ja joutuu maksamaan. Siinä keskustelussa ei ole yhtään kestävää ehtoa vaan kaikki supistuu sinun, minun ja heidän mielipiteisiin. Mitään sellaista, joka kantaisi eteenpäin ja tulevaisuuteen ei ole näköpiirissä.
Juuri tästä syystä olen kiitollinen Viktor Orbánille ja Jarosław Kaczyńskille. He ovat nostaneet tikun nokkaan päiväjärjestyksen ykköskohdaksi toimivan demokratian elinehdot. Meillä on nimittäin edessämme liuta suuria päätöksiä, jotka melkein poikkeuksetta viittaavat tulevaisuuteen.
Käytin ihan tahallani sanontaa ”nostivat tikun nokkaan”. Tikun nokkaan nostetaan sellaista johon ei haluta käsin tarttua ja niin Puolassa ja Unkarissa on toimittu. Mutta kaikkeen tähän on olemassa ratkaisu.
Kollegani Petri Sarvamaa, jonka kanssa minulla on pitkä yhteinen historia Yhdysvaltain kirjeenvaihtajina, oli oikeusvaltioperiaatteen pääneuvottelija parlamentissa. Kun yhteisymmärrys neuvoston kanssa oli saavutettu, Puola ja Unkari veti jarrut päälle. Kohta ne huomaavat tehneensä vakavan taktisen – ellei strategisen – virheen.
EU:n perussopimuksen artikla 20 tuntee käsitteen tiiviimpi yhteistyö. Siihen voi ryhtyä vähimmäismääränä yhdeksän jäsenvaltiota. Koko budjettiin liittyvä apupaketti voidaan siis ottaa 25 jäsenmaan kautta haltuun ja jättää periaatteelliseen yhteistyöhön haluttomat ulkopuolelle.
Ne, jotka näkevät EU:n ainoastaan rahanjakovälineenä, voivat ilahtua siitä, että tällaisella toiminnalla voidaan säästää 24 miljardia ja siten helpottaa nettomaksajavaltioiden taakkaa.
Suurempi kysymys on kuitenkin siinä, että EU osoittaa toimintakykynsä ja sillä seikalla on kantavuutta tulevaisuuteen. Sitä juuri tarvitaan.
