Kiistan ytimessä on Pohjois-Lapin yhteismetsät. Niiden historia on sinänsä mielenkiintoinen. Tilojen jonkinlaisen elinvoimaisuuden turvaamiseksi annettiin aikoinaan valtion mailta pieniä metsäpalstoja. Näin tapahtui sekä itsenäisyyden alkuvuosina että sodanjälkeisen asutuksen puitteissa.
Osalla yhteismetsistä on tietenkin vielä pitempi taustatarina nihtisopimuksineen, mutta tässä yhteydessä Ruotsin kuninkaan Kustaa III:n päätöksiä ei ole syytä lähemmin pohtia. Jotta nämä maat eivät olisi muodostuneet vaikeasti hoidettavaksi tilkkutäkiksi, valtiovalta viisaudessaan edellytti, että jaossa olevat metsämaat hoidettaisiin yhteismetsänä.
Sitten astuivat toiset tahot näyttämölle.
Metsäyhtiöt ovat ristiriitojen välttämiseksi tehneet sopimuksia muun muassa FSC- sertifiointijärjestön kanssa. FSC-sertifikaatin osuus Suomen metsien sertifioinnissa ei ole erityisen suuri, mutta järjestö on vaikutusvaltainen taustayhteisönsä kautta ja siksi sopimuksen tekeminen on varmaan periaatteessa ollut viisasta. FSC on saanut alkuunsa WWF:n, Suomen Luonnonsuojeluliiton, Greenpeacen ja Birdlifen toimesta.
FSC tekee myös riskiarvion eri maiden metsän käytöstä. Tällainen riskiarviointi tehtiin myös Suomen metsistä. Järjestelmä on vähän mutkikas ja jos sopimustahot eivät pääse yksimielisyyteen, riskiarvion tekee FSC:n nimeämä konsultti.
Tässä tapauksessa konsultti oli tanskalainen. Hän ei ole arviota tehdessään haastatellut yhteismetsien virallisia edustajia.
Ja tästä ongelmat sitten nousevat. Arvio on olemassa englanninkielisenä. Johdannossa kielletään ehdottomasti lainaamasta sen tekstiä. Suomen julkisuuskäytännön puitteissa tämä kuulostaa vähän huonolta, ja ottaen huomioon taustajärjestöjen muissa yhteydessä esittämiä avoimuusvaatimuksia, hiukan ristiriitaiselta.
Suurimmilta osiltaan FSC:n Suomen riskiarvio on ongelmaton. Melkein jokaisen rivin lopussa oleva arvio on ”no risk”. Riskit esiintyvät HCV-arviossa. HCV viittaa korkeaan suojeluarvoon omiviin metsäpalstoihin (High Conservation Value) ja niitä arvion mukaan löytyy Lapin yhteismetsissä.
Siitä voidaan ehkä olla ainakin kahta mieltä. Ottaen huomioon miten paljon metsää on suojeltu nimenomaan Lapissa ja miten pienistä palstoista nyt on kysymys, voisi joku kriittisempi arvioija vetää toisenlaisia johtopäätöksiä, mutta FSC:n taustavoimia huomioon ottaen johtopäätökset eivät ole yllättäviä. Eikä myös välttämättä virheellisiä.
Ongelmat ovat toisenlaisia.
Jos valtiollinen elin tekisi vastaavanlaisia arvioita, siitä syntyisi korvausvelvollisuus. Mutta kun alueelle, metsänomistajilta sen enempää kysymättä, tehdään arvio, joka käytännössä estää metsänomistajaa myymästä omistusoikeuden suojaa nauttivaa metsäänsä, olemme juridisen ongelman edessä.
Eurooppalainen oikeusjärjestelmä tuntee käsitteen kolmas taho. Jos sopimuspuolet tekevät sopimuksen, joka loukkaa kolmannen tahon oikeutta, tulisi siitä seurata joko vahingonkorvaus tai sopimuksen purku siltä osin kuin se loukkaa kolmannen tahon oikeutta.
FSC:n maariskiarvio on sikäli juridisesti outo, että se antaa ulkopuoliselle taholle oikeuden rajoittaa metsänomistajien omistusoikeutta ilman seuraamuksia. Jopa Yhdysvalloissa käytetään aina käsitettä ”checks and balances” – asioiden pitää olla tasapainossa. Näin ei tässä tapauksessa ole.
Jos Suomen sinänsä hyvin toiminut METSO-ohjelma ulottuisi koko maahan eikä vain Etelä-Suomeen, asia olisi ehkä helposti hoidettavissa. Ruotsissa on valtion budjettiin luotu korvausjärjestelmä, jolla tämäntapaisia ongelmia on ratkaistu.
Kehottaisin siis hallitusta pikaisessa järjestyksessä ulottamaan METSO-ohjelmaa Lappiin. Lisäksi metsäteollisuuden puitteissa toimivien järjestöjen pitäisi neuvotella uudestaan sopimustaan FSC:n kanssa niin, että vältytään tulevaisuudessa kolmannen tahon oikeuksien loukkaamisista.
Teksti julkaistiin alun perin Maaseudun Tulevaisuuden mielipidepalstalla 22.01.2020
