Tämä kolumni julkaistiin 15.2.2013 Hufvustadsbladetissa
Selin tulevaisuuten
EU:n seitsemän vuoden rahoituskehystä koskeva julkinen keskustelu on monella tapaa vinoutunut. Olemme juuttuneet puhumaan nettomaksuista, eli EU:lle maksettujen rahojen ja sieltä saatavien maksujen erosta. Mutta kun tälle keskustelun tielle lähtee, on matkassa montakin kuoppaa. On kyse siitä, miten näemme itsemme, ja myös siitä, miten katsomme maailmaa.
Jotenkin tuntuu, että politiikan – ja politiikkojen – mediasoppaa on ryyditetty yksinkertaistavalla kansallisromanttisella mausteella. Sopassa on aimo hyppysellinen sekä Runebergiä että Linnaa. Koskelan perheen maailma oli kirkonkylä, ja suurin osa siitä, mitä perheessä tuotettiin, myös kulutettiin itse. Oli oma hevonen, oma lehmä, oma sika, oma kaura ja oma puuro. Ja verestä, hiestä ja kyynelistä vain jokunen promille vuodatettiin ulkomaailmaan. Tämän päivän EU-keskustelussa EU-maksut muuttuvat kuitenkin niiksi raskaiksi taksvärkeiksi, joita Jussi Koskela joutui tekemään rovasti Salpakarin (ent. Stenbomin) pappilassa, oman torpan kustannuksella. Ymmärrämme heti, kuka tässä yhtälössä on hyvän puolella – ja kuka taas on pahis.
Mutta me emme elä tuossa maailmassa enää.
Nykyinen EU-keskustelu on laskeutunut tälle tasolle, mikä on oikeastaan henkinen ja kulttuurinen katastrofi, koska se vääristää kansalliskirjailijoidemme välittämää herkkää kuvaa. Koskelan suo raivattiin pelloksi vuonna 1884. Minun kalenterissani on vuosi 2013 ja melkein puolet bruttokansantuotteestamme on vientiä.
Helsingin Sanomien johtavassa artikkelissa Euroopan neuvoston jäseniä kuvataan EU-poliitikoiksi, mutta todellisuudessa he ovat kyläpoliitikkoja. Kun kotimaassa keskustellaan kunnanrajoista, maamme johtavat poliitikot kykenevät kyllä haukkumaan kunnallisia päättäjiä ahdasmielisiksi, mutta kun samat poliitikot lähtevät Helsingistä Brysseliin, tapahtuu lennon aikana outo muutos: näistä samaisista poliitikoista tulee kyläpoliitikkoja, joilla ei ole kykyä tai halua nähdä sitä, mikä on meidän – ja Euroopan – tulevaisuuden haasteissa yhteistä. Yhtäkkiä heistä irtoaa vain katkonaisia lauseita siitä, miten he ovat panneet pisteen nettomaksujen kasvulle. Se on kaupustelijoiden logiikkaa.
Mutta EU:n rahoituskehystä koskevassa raportoinnissa tämä ei ole pahin virhe. Tilanteessa on nimittäin kaksi muuta pahaa puutetta. Toinen on se, että valitaan niin sanottu Kreikan tie ja luodaan alimitoitettu kehysbudjetti, jossa luvataan enemmän menoja kuin mitä on rahaa, joilla lunastaa lupaukset – juuri nyt, kun yritämme opettaa Etelä-Euroopan maille, että näin EI saa tehdä.
Ongelmallisinta on kuitenkin se, että ministerit edellisviikonlopun kokouksessa tinkivät tulevaisuuden investoinneista. Ne suuret satsaukset yhteisiin energiaverkkoihin ja kuljetusrakenteisiin, joita 24 kuukautta sitten suureen ääneen luvattiin, on nyt puolitettu. Tutkimukseen ja innovaatioon luvattuja rahoja leikattiin neljänneksellä. Ainoa, minkä puolesta taisteltiin, oli maatalous ja aluetuet. Kun Eurooppa on kriisissä, se vaikuttaa aivan käsittämättömän lyhytnäköiseltä.
Nils Torvalds
