1990-luvun loppupuoliskolla ollessani kirjeenvaihtajana Moskovassa kävin viisi, kuusi kertaa Tšetšeniassa – pääasiallisesti ns toisen Tšetšenian sodan aikana. Ihmiselle, jolla on vahva sisäinen adrenaliiniruisku, tällaiset matkat olivat tietyllä tavalla toimittajaelämän täyttymystä. Ajat sisään johonkin puolittain hävitettyyn kylään kranaatinheittimien viheltävien kaarien alta ja ymmärrät alitajuisesti, että kranaatti oli tulossa juuri sinua kohti. Saat sen kuvan ja tunnelman jota tarvitset juttua varten.
Eräällä tällaisella matkalla tulin Vedeno- nimiseen kylään. Se oli silloin Šamill Basajevin tukialuetta. Basajevin perhe oli kotoisin kylästä ja törmäsimme ihan sattumalta häneen matkalla ylös kylään. Hän seisoi silloin kiemurtelevan tien reunalla ja katsoi alas rotkoon. Eräs hänen miehistä oli ajanut liian lujaa ja menettänyt autonsa hallinnan ja makasi kuolleena rotkon pohjalla. Basajev oli väkivaltaisimpia kapinanjohtajia. Vedenossa asui kuitenkin toinen – vaarallisempi – kutsumanimeltään Khattab.
Venäjän turvallisuuspalvelu murhasi Khattabin 2002. Siihen päättyi kaari, joka oli alkanut Afganistanissa toistakymmentä vuotta aikaisemmin. Khattab oli aloittanut lyhyeksi jääneen sotilasuransa taistelemalla Neuvostoliiton joukkoja vastaan. Hänen uransa siellä jäi kuitenkin lyhyeksi, mutta sotaisaa – ja ikuista – kunniaa tavoittelemille nuorille miehille on aina joku hieno sota jossain päin maailmaa menossa.
Haastattelin Khattabia hänen kotonaan Vedenossa. En paljon siitä muista. Suurimman ihmetyksen jätti huoneen koristus – seiniä kiertelevät konekiväärin panosvyöt. En silloin ymmärtänyt, että minun edessäni istui mies joka silloin oli nuorten jihadistien mielikuvissa suurempi kuin Osama Bin Laden.
Noin 13 vuotta myöhemmin olin juttumatkalla Washington DC:ssä New Yorkissa. Syyskuun 8 päivän illalla haastattelin Harri Holkeria. Entinen pääministeri oli ollut YK:n yleiskokouksen puheenjohtaja ja siinä ominaisuudessa tietenkin haastattelun arvoinen. Leikkasin haastattelun vielä myöhään samana iltana ja tulin takaisin hotelliin joskus puolen yön paikkeilla. Haastattelua ei koskaan lähetetty. Seuraavana päivänä sain terveisiä Khattabilta kun kaksi lentokonetta ajettiin tieten tahtoen World Trade Centerin torneihin.
Kolmisen viikkoa sitten sain uudet terveiset.
Pariisin murhien jälkeen olen paljon miettinyt mikä ajaa nuoria miehiä tällaiselle tielle. Khattab on sattumoisin syntynyt samana vuonna kun ensimmäinen lapseni, joka muuten on paljon rauhanomaisempi ja varustettu suuremmalla viisaudella ja pienemmällä adrenaliinipumpulla kuin isänsä.
Muutamia piirteitä näistä khattabin seuraajista on tiedossamme. He tulevat rikkinäisestä kulttuurisesta taustasta, heidän koulumenestyksensä on juuri siitä syystä ollut puutteellinen. He ovat vajonneet pikkurikollisuuteen, huumeiden käyttöön ja niiden välittämiseen. Näin käy helposti varsinkin slummeissa. Sitten iskee jonkinlainen käännös ja uudenlaisen kunnian etsiminen. Saudi – Arabia tukee tätä öljyrahoilla. Siihen kuuluu erityisen suvaitsematon Koraanin tulkinta.
Tätä vastaan ei taistella pelkästään vaatimalla kuria ja järjestystä. Syvimpiin ongelmiin auttaa ainoastaan yhteiskunnallinen rakennustyö – kansalaisyhteiskunnan jälleensynnyttäminen siellä, missä se markkinoiden puristuksessa on hävinnyt.
Se ei tule ilmaiseksi.