Elokuisena kesäpäivänä 90-luvulla muistan nähneeni mustan pään uivan kesämökin lahden poikki. Vanha tuttuhan se siinä ui: minkki. En juossut hakemaan haulikkoa, sillä minkki on, kuten varmasti tiedätte, verraton uimari joka sukeltaa silmänräpäyksessä. Siinä kilvassa olisin jäänyt toiseksi.
Tiesin hyvin, että niitä oli saarella. Rantavesistä löytyneet sulat viittasivat muuhunkin kuin normaaliin sulkasatoon. Haahkanpoikasia näkyi tavallista vähemmän ja vastapuoleisella luodolla oli hiljaista. Tavallisesti siellä pesi tiiroja.
Paikallinen tarina kertoo, että kymmeniä vuosia aikaisemmin kuorma-auto oli jyrkässä mutkassa ajanut ojaan. Lastina olleet minkit lähtivät lipettiin ja pärjäsivätkin hyvin. Minkki on tehokas ja häikäilemätön metsästäjä, jolla ei Suomen luonnossa ole tasapainottavia vastustajia.
Minkin historia Suomessa alkaa paljon, paljon tarinaa aikaisemmin. Se muistuttaa tomaatin kulkua meidän leveysasteillemme. Kerrotaan, että Amerikasta palannut närpiöläinen kantoi taskussaan tomaatinsiemeniä ja ryhtyi pienessä mittakaavassa viljelemään niitä ja kehittämään istutusmenetelmiä jo 1920-luvun lopulla.
Rannikkoseuduillamme tällaiset tarinat ovat yleisiä. Pelkällä pienimuotoisella maidontuotannolla ja maanviljelyksellä ei tultu toimeen. Jokainen oli monitoimimies tai -nainen. Kalastettiin kun se oli mahdollista, talvella korjattiin verkkoja ja kaadettiin puita – jos niitä oli riittävästi. Kevättalvella oltiin hylkeenpyynnissä kunnes keväiset kiireet alkoivat. Pienimuotoinen minkintarhaus levisi tässä kulttuurissa sotien jälkeen eikä aina ehkä ymmärretty, miten viekas eläin minkki on. Ne karkasivat ja tulivat hyvin toimeen suomalaisessa luonnossa.
Vielä 1960-luvulla Pohjanmaalla joka toisen pienviljelmän talousrakennusten takana oli lyhyt rivi minkkikoppeja ja jokainen yritti parhaansa mukaan pärjätä tarhauksen erilaisissa työvaiheissa. Muistan aikanaan nähneeni jollain takapihalla vähän omituisen pienen puupukin. Vastaus uteluuni oli lyhyt: Ei sitä nahkaa muuten saa siististi pois.
Kävin viikko sitten uudestaan tutustumassa tarhaukseen ja täytyy sanoa, että paljon on muuttunut. Minkki- ja kettutarhauksen ympärillä pyörii kokonainen järjestelmä, jossa keskiössä ovat tietenkin turkikset, mutta ympärillä kehittyy paljon sellaista mikä kuuluu osastoon kestävä kehitys. Sivutuotteena syntyy nykyään sekä biodieseliä että biokaasua. Kaikki otetaan talteen ja kaikki käytetään. Mielestäni turkistarhausta tulisikin tarkastella laajemmassa mittakaavassa ja tulevaisuutta ajatellen edelleen kehittää tätä kestävän kehityksen ajattelua, jossa tarhauksessa käytettäviä ja tarhauksesta syntyviä sivutuotteita käytetään ja kierrätetään tehokkaasti ja parhaalla mahdollisella tavalla.
Euroopan suurimpia haasteita on mantereemme energiavaje. Jokainen askel omavaraisuuden suuntaan on juuri siksi tärkeä. Energian hinta ja saatavuus määrää helposti myös mitä tuotetaan – ja missä. BMW tuottaa tulevaisuuden autojen hiilikuidut Washingtonin osavaltiossa Yhdysvaltain luoteisnurkassa. Sinne on muodostumassa hiilikuituklusteri.
Samantapainen klusteri on syntynyt turkistarhauksen ympärille. On perinteitä, tietotaitoa, ammattiylpeyttä, uutta teknologiaa ja rakenteita, joihin uudet innovaatiot voivat kiinnittyä.
Ja 30 000 työpaikkaa.
Teksti julkaistiin Turkistalous-lehdessä 7/2013