RKP on yksimielisesti valinnut europarlamentaarikko Nils Torvaldsin puolueen ehdokkaaksi vuoden 2018 presidentinvaalissa. Puheessaan puoluekokoukselle Torvalds painotti sitä hämmennystä, joka vallitsee kun pinttyneet poliittiset odotukset ovat kääntyneet päälaelleen.
– Tämä hämmennys etsii myös vastauksia presidenttivaalikampanjassa, ja juuri meidän pitää osata antaa vastauksia. Juuri tässä suhteessa presidentinvaalit eivät koske minua. Ne koskevat meitä. Ne koskevat oivalluksiamme. Ne koskevat tunteitamme. Ja ne koskevat ymmärrystämme, Torvalds sanoi.
Lisätietoja:
Nils Torvalds
+32 477 772 742
Elisabet Rantschukoff
+358 45 139 3514
Nils Torvalds, RKP:n presidenttiehdokas
(Puhuttu sana pätee)
Arvoisa puoluekokous,
Toivon, että sallitte hieman tunteikkaan alun.
Aikaisin tänä aamuna ajoin Vantaan Pyhän Laurin kirkolle. Halusin pienen hetken verran seistä äitini haudalla ja muistaa minkälaista huolta ja murhetta hän joskus – eikä ihan syyttä – kantoi kuopuksestaan.
Kuulen melkein edelleen huokauksen, jonka hän päästi tullessani kotiin keskikoulun viimeisellä luokalla ilmoittaen, etten enää voisi palata takaisin kouluun.
Tämä johtui minun ja erään opettajan välisestä kiistasta. Olin kyllä oikeassa, mutta 50 – ja 60 – luvun taitteessa koulujärjestelmä ja opettajat eivät olleet erityisen vastaanottavaisia koululaisen esittämiin hyvinkin henkilökohtaisia oikeuksia vaativiin argumentteihin.
Äitini ei ainakaan tullut onnellisemmaksi kun ylioppilasluokan syyslukukaudella 13 joulukuuta totesin, että minut oli epäoikeudenmukaisesti erotettu koulusta kahdeksi viikoksi ja että minun sen takia myös oli soittamassa kouluhallitukseen.
Näin minä myös tein.
Jos silloin olisin lohduttanut häntä ja sanonut: Hei äiti, älä murehdi. Minusta tulee vielä RKP:n presidenttiehdokas, olisi hän todennäköisesti soittanut Oscar Parlandille – tunnetulle kirjailijalle ja psykiatrille – ja kysynyt josko tämä voisi ottaa vastaan hyvinkin vakavan tapauksen.
En siis ollut mitenkään helppo tai yksikertainen lapsi.
Minut jätettiin sodanjälkeisen asuntopulan aikana neljä ja puolivuotiaana sukulaisten huostaan. Korvissani kaikui äitini sanat ”älä itke, se pahentaa vain tilannetta”. Opin pärjäämään omillani ja luottamaan ainoastaan itseeni turhan aikaisin.
Kun tämä tausta yhdistetään 1960-luvun murrosaikaan luulen, että löydätte suuren osan vastauksista tapahtumarikkaaseen elämääni.
Kun neljävuotiaana alkaa kulkea omia teitään, on aika todennäköistä, että joskus tekee vääränlaisia tievalintoja.
Tässä tapauksessa en pysty olemaan lainaamatta isäni Ole Torvaldsin runokokoelmasta ”Stängar av aska” ([Lyyran]Tuhkaiset jouset). Se on isäni henkistä perinnönjakoa:
Mitä minulla vastaavasti on teille
lapset
on ainoastaan palapeli
kummallinen sellainen
joka ei lastenkamarissa ratkea
Jäännöksiä
levottomasta etsimisestä
rippeitä
tuulessa liehuvasta tahdosta
sirpaleita
rikkisärkyneestä kaipuusta
pisaroita
kummallisella tavalla yhteenkeittyneestä verestä
Jäännöksiä rippeitä sirpaleita pisaroita
palapeli lapsille jotka kulkevat omia teitään
aikuisuuteen etäisyyteen vierauteen
mutta jotka joskus aavistavat
hataran kuvan
[Vad jag har i gengäld
barn
är bara ett läggspel
ett konstigt pussel
som ni inte löser i barnkammaren
spillror
av en orolig sökan
flikar
av en i vindarna fladdrande vilja
skärvor
av en söndervärkt ömhet
droppar
av ett underligt sammanbryggt blod
Spillror flikar skärvor droppar
ett läggspel för barn som skall gå egenvägar
mot vuxenhet avstånd främlingskap
men kanske engång skymtar
den fragmentariska bilden]
On myös toinen henkilö – tai ehkä kaksi henkilöä – joita haluan tässä yhteydessä kiittää.
Bengt Bergman ja Sakari Kiuru (Ylen entinen pääjohtaja).
Bengt uskalsi palkata minut Yleisradioon 1980-luvun alussa. Hän otti riskin palkkaamalla minut kolmeksi viikoksi. Niistä tuli pisimmät – ja monella tapaa onnellisimmat – viikot elämässäni. Ne alkoivat vuonna 1982 ja loppuivat vuonna 2008.
Mutta nyt seison tässä. Otettuna sekä ajankohdan että haasteiden suuruudesta.
En kuitenkaan tunne olevani ainoastaan otettu. Olen innoissani.
Palasin – kuin tuhlaajapoika – vakuuttuneena siitä, että keskustelu kouluruotsista koski minua, äidinkieltäni, kulttuuriani ja sieluani tavalla, joka myös kosketti kaikkia muita.
Juuri tässä mielessä seisomme nyt presidenttivaaleissa poliittisen ja kulttuurisen pakon edessä. Meidän pitää pitää puoliamme ja pysyä lujina.
Kukaan muu ei voi sitä meidän puolestamme tehdä. Meidän itse pitää tehdä se.
Presidenttivaalikampanja on siis osa kampanjaa Suomen tasavallan palauttamiseksi vapaamielisen kieli- ja kulttuuripolitiikan pariin.
Tämä on ensimmäinen kierros. Toinen tulee vuonna 2019.
Mutta kampanja sisältää monia muita haasteita!
Eurooppa on uusien valintojen ja vaalien edessä ja vaikuttaa siltä, että näiden valintojen ja vaalien lopputulokset ovat viime aikoina menneet milloin mitenkin eivätkä demokratian arvot ole taattuja.
Poliittisena puolueena meidän pitää pystyä ymmärtämään ja vastaamaan kysymyksiin mitkä asiat ohjaavat näitä tuloksia.
Brexit-äänestys, Yhdysvaltain presidenttivaalit ja viimeksi parlamenttivaalit Yhdistyneessä kuningaskunnassa, tai Ranskan presidenttivaalit mullistavat piintyneitä järjestelmiä ja odotuksia.
Ihmisten keskellä vallitsee suuri hämmennys. Tämä hämmennys etsii myös vastauksia presidenttivaalikampanjassa. Ja juuri meidän pitää osata vastata.
Juuri tässä suhteessa presidenttivaalit eivät koske minua. Ne koskevat meitä. Ne koskevat oivalluksiamme. Ne koskevat tunteitamme. Ja ne koskevat ymmärrystämme.
Näihin kolmeen sanaan – oivallus – tunne – ymmärrys – palaan myöhemmin.
Todellisuudessa Eurooppa on myös toisenlaisen valinnan edessä – tulevaisuuden tienvalintojen edessä.
Kaikki se, joka toisen maailmansodan jälkeen luulimme olevan vakaata ja joka loi kehykset turvallisuudellemme, näyttää olevan hajoamassa. Kun Donald Trump tietämättömyydestä tai ylimielisyydestä laiminlöi Eurooppaa varmistamatta, että artikla viisi yhä pätee Naton sopimuksessa, heilautti hän luottamusta Yhdysvaltoihin.
Charles Krauthammer on konservatiivi kommentaattori, jota myös on kuvailtu varsinaisena haukkana amerikkalaisessa politiikassa.
Hänen Donald Trumpiin kohdistunut kritiikki on hyvä esimerkki siitä miten Yhdysvaltojen uskottavuus kansainvälisenä voimana nyt rakoilee. Ja vaikka presidentti Trump näyttää toissapäivänä tulleensa taas katumapäälle ja uudestaan poikennut kirjoitetusta tekstistä – tällä kertaa kuitenkin artiklaa viittä vahvistaen, on hän synnyttänyt tilanteen jossa vanhat asetelmat huojuvat.
Euroopalle tämä on vakava varoitus ja antaa sisältöä liittokansleri Angela Merkelin sanoille siitä, että Euroopan on pystyttävä ohjaamaan omaa kohtaloaan enemmän kuin viimeisten 72 vuoden ajan.
Olemme siis uudessa turvallisuuspoliittisessa tilanteessa. Myös se edellyttää meiltä oivallusta, tunnetta ja ymmärrystä.
Suomelle tämä on paljon tärkeämpää ja paljon hankalampaa kuin monelle muulle Euroopan maalle.
Joudumme pohtimaan, pystyykö Suomi olemaan vahvasti eurooppalainen valtio uudessa eurooppalaisessa järjestyksessä.
Eikä tämä uusi eurooppalainen järjestys koske ainoastaan turvallisuus-politiikkaa. Ensiarvoisen tärkeää on Euroopan sosiaalinen sinnikkyys ja ekologinen kestävyys.
Euroopan komissio on antanut ehdotuksensa Euroopan sosiaalisten oikeuksien pilariksi. Luulen sen olevan erittäin tärkeä, mutta samalla myös erittäin monimutkainen.
Euroopan lukuiset sosiaaliset järjestelmät sopivat huonosti yhteen. Tähän viidakkoon ei voi vaan heittäytyä ja uskoa, että kaikki järjestyy. Myös tähän tarvitaan oivallusta, tunnetta ja ymmärrystä. Näitä järjestelmiä on muokattava niin, että ne pitkällä aikavälillä sopivat yhteen.
Vaikka näemme vaikeudet ja asteittaiset – ja hitaat – siirtymät, emme saa jättää hädän, köyhyyden ja koulutuspuutteen olankohautuksella.
Komissio on listannut tärkeimmät köyhyyden poistamiseen johtavat toimenpiteet ja lista alkaa koulutuksella.
Koulutuksen epäonnistumiset tulevat meille kalliiksi – sekä Suomelle, Euroopalle että maailmalle. Sosiaalinen turvallisuuspolitiikka alkaa päiväkodissa ja peruskoulussa.
Muutama sana pakolaiskriisistä.
Poltin niin sanotusti päreeni lehdistötilaisuudessa Euroopan parlamentissa torstaiaamuna. Puhuimme siis pakolaisvirroista.
Kun oli perussuomalaisen parlamentaarikon vuoro, kuulin taas, että ongelma ei ole meidän eikä meillä ole varaa toimenpiteisiin.
Viimeisten vuosien aikana olen tämän keskustelun yhteydessä toistuvasti viitannut Tšadjärveen, joka sijaitsee – tai sijaitsi – Nigerian, Nigerin, Tšadin ja Kamerunin rajalla. Eli alueella, jossa Boko Haram riehuu.
1963 järvi oli kohtuullisen suuri, ja jakautui neljän valtion kesken. Tänä päivänä järvi on lähes kadonnut. Tämä tarkoittaa myös, että edellytykset omavaraisviljelyyn on hävinneet.
Tämä on osa maailman pakolais– ja ympäristökatastrofia. Se on yksi osa, mutta ei ainoa.
Minulle tämä perussuomalainen väite on erityisen hankala. Ensimmäinen varsinainen työpaikkani ylioppilastutkinnon jälkeen oli toimia Ylioppilaiden kansanivälisen avun (YKA:n) toiminnanjohtajana. Sama vastenmielinen väite tuli jo silloin. ”Huolehtikaamme ensin itsestämme”.
Näin olemme tehneet 50 vuoden ajan ja tulokset näemme pakolaisvirroissa. Tässäkin tarvitaan oivallusta – tunnetta – ymmärrystä.
Jotain asioita ymmärsin jo silloin vähän huvittavassa yhteydessä. Ensiaskeleeni politiikkaan otin 14-vuotiaana.
Rkp:n puoluetoimistolla oli siihen aikaan puoluesihteeri ja luultavasti osa-aikainen nuorisojärjestön sihteeri – Henry Olander. Opiskelimme tuolloin 50 – ja 60- lukujen taitteessa muutosten aikaa Afrikassa. Kaikki muut olivat opiskelijoita, minä pieni koululainen tutkimusmatkalla muuttuvassa maailmassa.
Afrikan opintoja veti nuorliberaali Ralf Friberg.
Olin jo tuolloin aloittanut sukellukseni kirjallisuuden maailmaan. Luin Helsingin kaupunginkirjaston kokoelman läpi.
Sillä tiellä olen edelleen – paitsi, että nykyään kirjastoni sijaitsevat kahdessa kaupungissa (Helsinki, Brysseli) ja yhdessä kunnassa (Tunhamn).
Kirjojen suhteen otin tietenkin oppia isästäni. Tai ehkä yritin kompensoida pääasiallisesti poissaolevaa isääni kilpailemalla tämän kanssa.
Lukeminen on edelleen intohimoni ja sanon siksi – tietyllä itsetietoisella ylpeydellä: Toivon Suomen puolesta, että presidenttivaalikampanjassa löytyy ehdokas joka olisi minua lukeneempi.
Kampanjasta tulisi vähän hauskempi ja syvällisempi.
Eli. Minkälaisen kampanjan minä haluan? Osan olen jo kertonut. Kampanja on meidän. Mutta tässä meidän kampanjassa on tietty juju, tietty tarve.
Jokaisen demokratian perusta on kansalaisyhteiskunta – kansalaisten vapaaehtoiset yhdistykset, joiden kautta turvataan monipuoliset kulttuuriset, taloudelliset, fyysiset ja tunteelliset tarpeet.
Mutta kansalaisyhteiskunta muuttuu jatkuvasti. Se uusii nahkansa ja karhentaa höyhenpeitettään.
Se elää uudistumalla.
Tehtävämme ydin on tässä.
Muuttuva kansalaisyhteiskunta voi tarjota turvaa ja perustan sitä etsiville, ja tainnuttaa politiikassa riehuvia myrskyjä.
Kansalaisyhteiskunta voi auttaa ihmisen keskittämään huomionsa olennaiseen.
Tämä on kampanja, jota meidän pitää käydä. Oivalluksella, tunteella ja ymmärryksellä.