Tämä kolumni julkaistiin 15.2.2013 KaupunkiSanomissa.
Me ja todellisuus
Taloudellisesti vaikeista ajoista tulee erityisen vaikeita Euroopan Unionille. Tässä ei sinänsä ole mitään uutta. Löysin ja luin jonkun aikaa sitten artikkelin, jonka Leo Tindemans vuonna 1975 oli kirjoittanut kollegoilleen Eurooppa-neuvostossa. Tindemans oli tähän aikaan Belgian pääministeri ja valittiin muutaman vuoden kuluttua Euroopan parlamenttiin tähän päivään mennessä ylittämättömällä äänimäärällä 983 000.
Tindemansin raportti käsitteli eurooppalaisia hankaluuksia. Ensimmäinen varsinainen sodanjälkeinen taantuma oli tuolloin iskenyt Eurooppaan ja elettiin murskattujen toiveiden aikaa. Tämä ajankohta on historiallisesta perspektiivistä mielenkiintoinen. Tänään tiedämme, että Länsi-Euroopan kulta-aika ja sen tuoma vahva taloudellinen kasvu oli loppunut.
Jo silloin oli vähän poliittista pelkuruutta ilmassa. Kun vaikeudet kasaantuivat, käyttivät opportunistit tilaisuuden hyväkseen ja vierittivät syyt muiden niskoille. Sopiva, melkein puolustamaton kohde löytyikin läheltä: Euroopan yhteisö. Puolustamattomuus johtuu siitä, että EY/EU antaa päätöksentekijöille mahdollisuuden istua kahdella tuolilla: ministeri kotona, hieman anonyymi päätöksentekijä muualla.
Tindemansin raportissa mielenkiintoista on muun muassa se, että sisällöltään asiakirja voisi olla tämän päivän tuote, vaikkapa jonkun viisaan komission jäsenen kynästä syntynyt. Tindemansin raportti kertoo kasvavasta epäluulosta, demokratian puutteesta, hauraasta yhteishengestä, huonoista tai hitaista päätöksentekoprosesseista sekä yhä erilaisemmasta ja eritahtisesta taloudellisesta kasvusta.
Mutta oliko raportti vain silmänlumetta? Johtiko se mihinkään? Oikeastaan Tindemansin uskaliaat ja rohkeat ajatukset eritahtisesta Euroopasta viehättävät minua eniten. Tämä ei ollut mikään suosittu ajatus silloin – eikä myöskään myöhemmin. Silti uskon, että Tindemans on oikeammassa nyt kun raportin kirjoittamisen aikaan.
Eurooppa on tällä hetkellä takalukossa. Samaan tahtiin eteneminen on illuusio, joka tämänpäiväisessä tilanteessa tarkoittaa sitä, että yhteiseksi tahdiksi valitaan hitain mahdollinen – ja tämä tahti vie tällä hetkellä taaksepäin, sekä älyllisesti että BKT:n muodossa. Tämä tarkoittaa myös, että opportunistit, kuten David Cameron, tai pelurit, kuten Silvio Berlusconi, sanelevat Euroopan tulevaisuuden.
Euroopan pitää edetä säilyäkseen. Tämä on miltei mahdotonta toimimattomalla päätöksentekoprosessilla. Perspektiivin puutteessa Euroopan Unionin neuvoston jäsenet näkevät ainoastaan rajoittuneita kansallisia hyötyjä, jotka helposti muuttuvat yhteiseurooppalaisiksi epäkohdiksi.
Oikeastaan ei siis ole muita vaihtoehtoja kun edetä epätahdissa. Ne, jotka kykenevät etenemään tekevät niin ja edesauttavat eurooppalaisen kehityksen perspektiivin luomista. EU:n perussopimus sallii, että yksitoista jäsenmaata anoo oikeutta edetä omaa tietään tietyssä kysymyksessä, luoden jotain, johon muut maat voivat sitten liittyä mukaan. Tätä vaihtoehtoa käytettiin esimerkiksi finanssitransaktioverokysymyksessä. Ehkä olisi pitänyt valita yhteinen eurooppalainen kasvustrategia yhdelletoista jäsenmaalle, jotka kykenisivät etenemään nopeammin, päättäväisemmin ja eurooppalaisemmin? Tämä kysymys nousee nyt keskusteltavaksi siitäkin syystä, että EU ei kykene, eikä ole aiemminkaan kyennyt, rahoittamaan omaa kasvustrategiaansa.
Sitten voimme antaa David Cameronin seistä Doverin valkoisilla kallioilla pauhaamassa Yhdistyneen kansakunnan ja Euroopan välisen kanaalin leventymisestä. Sen kanaalinhan hän kaivoi itse.
Nils Torvalds