Viime viikkoina – tai itse asiassa koko tämän syksyn aikana ei ole paljon muuta tehnyt kuin harrastanut puuta ja metsää. Ei kuitenkaan niin kuin joskus aikaisemmin: reppu tai rinkka selkään ja menoksi. Nyt harva se päivä jossain kokoushuoneessa vääntäen erilaisia päätöksiä puunkäytön tulevaisuudesta.

Ja olen tehnyt sen ihan mielelläni. Jokaisen suomalaisen sydämessä ja sielussa on jotain metsäistä. Me olemme aina kulkeneet niissä ja muistamme lapsuudesta, miten pehmeältä tuntuu kulkea metsäisellä polulla, jossa edellisten vuosien neulaset muodostavat pehmeän ruskean maton.

Myös paljon myöhemmin olen kulkenut, milloin päiväretkellä milloin patikkamatkalla metsien läpi. Muistan aamun jossain Elimysjärven rannalla. Sumua ja hiljaisuutta. Toisella puolella järveä huutaa kurki, toisella puolelle kuikka vastaa.

Osa tästä metsästä, soista ja järvistä pitää tietenin suojella juuri tämän tapaisia elämyksiä varten, mutta jotta me voisimme kulkea sinne pitää olla työtä ja toimentuloa. Sen kivijalaksi tarvitsemme teollisuutta. Kysymys on siis aina jostain tasapainosta. Juuri sitä tasapainoa olen yrittänyt löytää Euroopan Parlamentin päätöksiä pohtiessani.

Kaikille mepeille metsä ei ole ihan yhtä itsestään selvä asia kuin meille. He eivät ole keittäneet kahvia erämassa haistellen mistä löytyisi jokin sopiva vanha tervekanto, josta sitten helposti saisi hyvän pienen nuotion.

Euroopan suurvallat hakkasivat metsiään jo vuosisatoja sitten maailmanvalloituksen aluksia varten tai polittivat ne teollisuuden alkuvaiheessa. Robin Hoodin suojelevasta Sherwoodin metsästä on vain pieni puisto jäljellä ja paikalliset ihmiset pitävät sitä ihanana metsänä. Siksi on aina vaikeaa vakuuttaa heitä meidän metsien ja metsänhoidon kestävyydestä.

Ja metsä on hieno asia toisestakin näkökulmasta tarkasteltuna. Tämän vuoden kemian Nobel-palkinto annettiin kolmikolle, joka on tutkinut molekyylejä dynaamisessa kehityksessä. He ovat itse asiassa tutkineet miten luomiskertomus jatkuu materiassa; meissä ja metsissä. Samalla he ovat avanneet – kylläkin pelkästään raolle – oven huikeaan tulevaisuuteen, jossa me voimme vaikuttaa molekyylien kehitykseen. Siinä avautuu tie lääkkeisiin ja valtaviin kehitysnäkymiin. Ja raaka-aineet ovat siellä: silmiemme edessä metsissä.

Joten ei tässä muuta auta kuin jatkaa patikointia ja toimintaa metsien puolesta.